Nyt on viikko kulunut siitä kun Pipsa siirtyi pilven reunalle vilkuttelemaan. En ole aikaisemmin oikein pystynyt siitä kirjoittamaan, sen verran pahalta se tuntui. On tuntunut kuin todella iso tyhjä kohta olisi jäänyt sydämeen.
Pitkäänhän sen vointia seurattiin. Kun huhtikuussa tuli eläinlääkärin diagnoosi että sillä on kasvain jossakin kilpirauhasen lähellä - kilpirauhasarvot oli hyvin korkeat, mutta koiran olemus väsähtänyt - kokeiltiin ensin antibioottikuurria, jos siellä olisi vaikka vain kilpirauhastulehdus. Ensin Pipsa vähän virkistyi kuurin alettua, mutta pian vointi taas väsähti.
Tiesimme että se oli lähellä lähtöhetkeä. Tarkkailimme sen vointia, söikö se ja kävikö ulkona... se sai syödäkseen kaikkea herkkuja ja jaksoi yleensä itsekseen kipitellä ulos asioille, muutaman kerran kannoin sen ulos ja sisään. Enimmän ajan se nukkui.
OLin jo tilannut eläinlääkärin kotiin kun Pipsa oli ihan kuin tajuttomana nukkunut koko päivän eikä syönyt mitään, ei edes juonut. Laitoin pikku ruiskulla välillä sille vettä suuhun.
Mutta aivankuin olisi ymmärtänyt, että illalla on noutaja tulossa, se äkisti ruoka-aikana piristyi ja oli pirteänä muiden kanssa ulkona ja pisteli poskeensa ison annoksen ruokaa. Peruin siltä illallta eläinlääkärinkäynnin, ajattelin että Pipsa halusi vielä vähän aikaa elää.
Kuitenkaan muutosta sen voinnissa ei pysyvästi tapahtunut. Viikonlopun ja vappupyhän jälkeen tilasin saman eläinlääkärin sitten kotikäynnille. Pipsan ei tarvinnut pelätä eikä stressata mihinkään eläinlääkäriasemalle lähtöä.
Se sai vielä ruoakseen suurta herkkuaan, AD-moussea, joka on sairaille ja toipilaille tarkoitettu maksanmakuinen täysravinto hyytelö. Se söi sitä kaksi isoa annosta. Sitten kannoin sitä sylissä, kun odottelimme tohtoria. Lillikin kävi nuuskimassa Pipsaa ja pidimme sitä hellästi hyvänä.
Olin tsempannut itseäni, että en alkaisi surkutella Pipsaa, vaan silittelin ja kehuin sitä koko ajan. Lääkäri tutki sitä vielä vähän ja totesi, että kurkun tienoille oli kasvanut jo selvästi tunnettava patti, se kasvain oli suurentunut jo selvästi tunnettavaksi, sormenpään kokoiseksi.
Istuin Pipsa sylissä kun se sai ensimmäisen nukuttavan pistoksen. Silittelin sitä ja juttelin hijaisella äänellä. Se nukahti syliini, ja sitten se sai sen lopullisen pistoksen.
Lähtö tapahtui rauhallisesti ja kauniisti. Toiset koirat katselivat aitauksen takana, mutta eivät suoraan nähneet mitä tapahtuu, olimme toisessa huoneessa.
Pipsa jäi makaamaan viltin päälle rauhalliseen huoneeseen.
Halusin pitää sen kotona vielä yhden yön. Mielessäni oli intiaanien vanha viisaus - "kun tulet matkalta, istu rauhassa ja odota, että sielu ehtii tulemaan perästä".
En huomannut muissa koirissa mitään kovin erikoista seuraavina päivinä. Lilli, joka oli Pipsan sisarpuoli ja ne olivat eläneet yhdessä yli 10vuotta, etsiskeli kyllä kaveriaan muutaman kerran. Lilli kurkkasi siihen pesään, jossa Pipsa oli viime aikoina nukkunut ja sitten se kävi ovella kurkkaamassa ulos, olisiko kaveri siellä. Koitin järjestää Lillille vähän ylimääräistä ohjelmaa että se pikemmin unohtaisi.
Kävin sitten seuraavana päivänä viemässä Pipsa pienessä laatikossa eläinlääkäriasemalle tuhkaukseen toimitettavaksi.
Iltapäivällä istuin tietokoneen ääressä puuhailemassa, kun äkkiä tunsin koiran käpälän raapaisun oikeassa pohkeessa. Se oli niin selvä käpälän kosketus, että käännyin katsomaan kuka se on, mutta ei siinä ketään näkynyt, muut koirat olivat kauempana nukkumassa. Olen varma, että Pipsa kävi vielä tervehtimässä ennen kuin lähti liitelemään pilviä kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti