Aloin jo vähän huolestua, kun Helmillä tuli täyteen 63.tiineysvuorokausi. Tottakai se on vielä ihan normaalia, mutta sen kasvattaja oli vakuuttanut, että helmin suvun nartut synnytti aina 57. päivänä astutuksesta.
Monena päivänä Helmi oli jo osoittanut lieviä synnytyksen merkkejä, raapinit petiä, mutta se ei johtanut mihinkään vaan yleensä se pikku kuopimisen jälkeen asettui levollisesti nukkumaan.
OLin nukkunut sen kanssa pentuhuoneessa ja laittanut monena yönä herätyskelloa päälle 3-4 tunnin välein tilanteen tarkistusta varten - olin kovassa flunssassa ja pelkäsin etten välttämättä herää sen ääniin.
Koitti tuo 63.vuorokausi. Viimein Helmillä alkoi olla enemmän tekemisen meininkiä, se raapi petiä, läähätti ja kuljeskeli ympäriinsä. Aamulla ei ollut ruoka maistunut yhtään. Raapiminen oli alkanut jo yöllä, ja olin välillä saanut vähän nukutuksi. Aamupäivällä tilanne edistyi niin, että Helmi alkoi selvästi ponnistaa. Ponnistukset tihenivät vähitellen ja näkyviin alkoi tulla vähän sikiöpussia.
Kun siitä vaiheesta ei tilanne edistynyt parissa tunnissa eteen eikä taakse, soitin tutulle eläinlääkärille, jonka tiesin olevan lauantaina päivystämässä. Olin huolissani, koska muutamaa päivää aikaisemmin otetussa rtg-kuvassa molemmat pennut olivat tulossa ulos jalat edellä ja silloin on helposti pennun hapenpuutteen vaara, jos se juuttuu synntytskanavaan pitemmäksi aikaa. Pään ja emon synnytyskanavan välissä oleva napanuora jää helposti puristuksiin ja pentu menehtyy kun ei saa happea.
Eläinlääkäri arveli, että olisi viisasta ottaa rtg-kuva, että näkisi mikä on tilanne. Ajoimme Eläinklinikalle ja kokenut eläinlääkäri tutki tilanteen. Pennun jalat oli tunnettavissa synnytyskanavassa, mutta se ei tullut yhtään alemmaksi. Kuvan mukaan se oli kanavassa matkalla, mutta oli siellä jumissa.
Tehtiin nopeasti leikkauspäätös, ettei pentu ehtisi menehtyä. Jo puolen tunnin kuluttua kummankin syntymäitkut kaikuivat ilmoille. Molemmat pennut oli selvinneet!!!! Ensimmäinen oli aika kookas ja varsinkin pää oli iso, painoa 147g. Toinen oli myös hyvän kokoinen, 135g.
Olipa onni, että synnytys oli päiväsaikaan ja älysin toimia aika nopeasti tuossa tilanteessa. Olin nähnyt muutamia samanlaisia tilanteita enkä halunnut viivytellä yhtään ettei kävisi huonosti. Leikkauksen aikana oli vielä selvinnyt että syntymässä oleva pentu oli jo kärsinyt hapenpuutteesta, koska oli ulostanut. Alussa se oli liikkumaton, mutta onneksi virkosi pian.
Helmi toipui leikkauksesta hyvin, pennut olivat virkeitä ja alkoivat imeä reippaasti vielä emon ollessa nukuksissa. Kotona jouduin hoitamaan pentuja seuraavan vuorokauden. Ne osasivat hyvin imeä vaikka maitoa ei varmaan paljoa tullutkaan.
Herättyään Helmi oli alussa aivan ihmeissään ja yritti lähteä karkuun noita omituisia pieniä rääpäleitä - eihän se ymmärtänyt ollenkaan mistä ne oli ilmestyneet ja mitä ne olivat. Tämähän on ihan normaalia, kun on jouduttu tekemään keisarinleikkaus, kokenutkaan emo ei heti tajua saaneensa pentuja, puhumattakaan kun on ensikertalainen. Jouduin pitelemään Helmiä paikoillaan laittaessani pennut imemään, ja se läksi heti karkuun huoneen perimmäiseen nurkkaan kun pennut alkoivat vinkua nälissään.
Noin vuorokauden kuluttua Helmin emonvaistot alkoi herätä ja se pysytteli pentujen luona ja alkoi hoitaa niitä, nuoli ja puhdisti niitä ja pysytteli tiukasti pentukopassa. Siitä lähtien se on ollut esimerkillisen hyvä emo.
Olen ollut niin onnellinen, koskaan aikaisemmin meillä ei ole ollut kahta tyttöpentua yhtäaikaa. Aina on syntynyt joko pelkkiä poikia, tai joukossa on kenties ollut yksi tyttö. Ennen kaikkea siitä olen onnellinen, että molemmat pennut ja emo selvisivät.
Hassua miten sitä alkaa heti haaveilemaan pentujen tulevasta suuresta menestyksestä, kuvittelemaan kaikenlaista ihanaa... sellaistahan se on. Kuten ihmislasten äideilläkin, alkavat unelmien tähdet tuikkia silmissä kun lapsi on syntynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti