120. Ullasta tuli porvoolainen

Rakas pikku Ulla.

Viime kesänä meille tuli pikkuinen Ulla-pentu, ihana valkoinen pumpulipallo. Se kasvoi ja kehittyi erittäin hyvin, ja tuli meille rakkaaksi. Se sopeutui heti koiralaumaamme ja oli yksi porukan kantavista hahmoista, leikkisä, aina valmis pikku-touhottaja.

Valitettavasti sille kehittyi mojova alapurenta hampaidenvaihdon jälkeen. Käytin sitä asiantuntijalääkärillä, joka sanoi että purenta ei enää paremmaksi muutu... Niinpä päädyimme siihen, että Ullalle alettiin etsiä uutta lemmikkikotia. Olin hankkinut sen meille jalostusta varten, mutta en kuitenkaan halua jalostaa alapurentaa kantavilla koirilla, koska se helposti periytyy.

Pari päivää sitten Ulla muutti uuteen kotiinsa, porvoolaiseen maalla sijaitsevaan ok-talon, tosi kivaan perheeseen, jossa on 10 ja 13 vuotiaat tytöt. Se läksi matkaan perheenäidin sylissä, ja näinä päivinä sieltä on tullut mukavia terveisiä, että kotiutuminen sujuu hyvin.

Minulla on kyllä ollut ikävä Ullaa. Näin siitä viime yönä unta, en tarkalleen muista millaista, mutta ajattelin, että Ulla tuli unimaailmassa vielä tervehtimään. Meillä oli sen kanssa todella läheinen suhde, tykkäsin siitä kovin ja se minusta.
Oli haikeaa luopua siitä, mutta tiedän, että se on nuori koira ja tottuu pian uuteen emäntään ja perheeseen.

Kun laitoin kotisivullemme ilmoituksen Ullasta, oli sillä aika monta kysyjää. Seuloin kysyjistä semmoisia, joille oikeasti saattoi sitä ajatella, eikä semmoisia ehdokkaita ollut montaa. Vain tämä porvoolaisperhe kelpuutettiin Ullaa katsomaan ja hyvin siinä kävikin.

Joku kysyjistä haukkui minut pystyyn, että ei alapurenta ole mikään riittävä syy luopua koirasta... Niin, ymmärrän tuon ajattelun kyllä, se on lemmikinomistajan näkökulmasta. Siitä katsoen se ei olekaan ihan selvä juttu. Mutta asian muuttaa toiseksi kun katsotaan kasvattajan näkökulmasta. PItää ottaa huomioon, että alapurenta on todellakin vahvasti periytyvä piirre. Vain muutamilla koiraroduilla hyväksytään alapurenta, chihuahua-rodulla ei. Pyrin kasvattamaan mahdollisimman hyvälaatuisia, terveitä ja rodunomaisia koiria, eikä silloin ole mitään mahdollisuuksia hyväksyä alapurentaista koiraa jalostukseen.

Rakkaasta koirasta luopuminen on aina kirpaisevaa, mutta kun varmistaa että se pääsee todella hyvään kotiin, sen kyllä kestää. Sitäpaitsi siihen on jo kasvattajana tottunut, pitää vaan suhtautua asioihin sillä tavoin.

Muistan kun ensimmäisen pentueemme narttu, Sofi muutti uuteen kotiin, minusta tuntui kuin sydäntä reivittäisi rinnasta.
Sofi oli ollut meillä yli puoli vuotta kun jätin sen itselle, mutta se kärsi selvästi kahden vanhemman narttumme riitelystä. Nuo nartut nahistelivat koko ajan keskenään, eivät saaneet ratkaistua kumpi oli johtaja. Sofi painautui aina pedin perukoille eikä uskaltanut oikein olla vapaasti.

Katselin sitä aikani ja tulin siihen tulokseen, että se voisi olla jossakin rauhallisemmassa paikassa onnellisempi. Rakastin Sofia kovasti, ensimmäisen pentueen suloista koiraa, mutta onneksi osasin ajatella asiaa koiran näkökulmasta.
Sofi pääsi pentue-veljensä Sulon luokse maalle, ne olivat olleet pennusta lähtien tosihyvät kaverit. Sulon emännän kanssa sovimme, että ensin kokeillaan miten Sofi heillä viihtyisi ja sitten tekisimme lopullisen päätöksen.
Kun emäntä kantoi Sofia ulko-ovestamme autolle, Sofi katsoi minua olkapään yli sydäntäsärkevästi suurilla silmillään... minulla oli sydän pakahtua....

Sofi kotiutui hyvin ja viihtyi rauhallisen veljensä Sulon seurassa; siellä ne elelee vielä nykyäänkin.

Joskus joutuu tekemään kipeitä ratkaisuja, kun olosuhteet tai muut seikat pakottavat. Aina kuitenkin ajatellaan koirien parasta.

119. Ruokailua joukolla

Yläkuva: Koirille sananmukaisesti tarjotaan ruoka vuoteeseen.

Kesk: Pennut syövät pikkuaitauksissa ettei mene järjestys sekaisin, aidan vieressä syömistä vauhdittaa Ulla.

Alakuva: Helmi ja muut saavat jälkiruoaksi tilkan AB-piimää.

En olekaan tainnut vielä kertoa, kuinka meillä koirat syövät ruokansa siististi ja kiltisti kukin omilla paikoillaan?
Kun koirien lukumäärä lisääntyi oli selvää, että ruokailun kanssa tuli pulmia. Jokainen halusi tarkistaa onko kaverin kupilla jotakin vielä parempaa, kuin omassa kupissa, ja siitä seurasi yleinen kaaos.
Aloin antaa niille ruoan kupeissa sänkyihin. Ei mennyt kauaa kun ne oppivat omat paikkansa.
Nykyään kun laitan ruoat kuppeihin, koirat odottavat lähistöllä silmä tarkkana, jos jokin nappula sattuisi putoamaan lattialle. Siivousapua löytyy välittömästi. Kun aloitan antamalla vanhimmille kupit ensin, ne juoksevat kukin omaan sänkyyn ja odottavat kiltisti omaa kuppia. Siellä kaikki myös syödään.
Pennuille tämä pitää tietysti opettaa, mutta toisten esimerkki on tehokas koulu. Ja jos lähtee hortoilemaan, on joukossa muutama ahmatti, joka ahmaisee hetkessä kupin tyhjäksi naapuriltakin.

Pääosin ne syövät lemmikkipaupan kuivanappuloita, muutamille ostan nappulat eläinlääkäriltä. Olen aika tarkka mitä niille annan, että jokaiselle tulisi sellaista ruokaa joka on juuri sille koiralle hyväksi.
Kahdelle menee seniorinappuloita. Yhdelle herkän vatsan nappuloita. Muutamalle kevytnappuloita, kahdelle vähän yli 5kk ikäiselle vielä pentunappuloita. Jokaisen kuppiin lisään pikku nokareen raakaa, ehdottoman tuoretta jauhelihaa, että ne saisivat myös teollisesti käsittelemätöntä tuoreruokaa. Joskus korvaan jauhelihan muulla raakaruoalla, esim. pakaste-mixillä, jota saa koirakoulusta.

Joskus kun jollakin on ollut vähän löysä vatsa, lisään sen ruokaan Biobaktia, maitohappobakteereita helpottamaan vatsan toimintaa. Tähän tarkoitukseen ne myös saavat jokaisella ruokailukerralla jälkiruoaksi AB-piimää pikku lorauksen. Sitä ne kaikki rakastavat.
Usein ne pyytävät piimää lisää ja siksi olemme kehittäneet pikku ohjelmanumeron, että kaadan ensin pikkupikku lorauksen, ja kun sitä pyydetään lisää, tulee vielä kierros lisää pikkulorausta.

Bella pyytää usein lisää ja lisää piimää. Kerran kokeilin miten paljon se oikein joisi sitä. Annoin sille lisää ja lisää - ja vielä lisää - se joi sitä niin paljon, että lopulta oksensi. Kumpikohan meistä oli hölmö, minä vai koira?

Pikkukoira lihoo herkästi
Chihujen kanssa pitää olla tarkkana etteivät ne liho. Pienikin liika määrä ruokaa kerryttää vatsamakkaroita etenkin näin talviaikaan, kun ulkona on kylmä, eikä voi lähteä pitkille lenkeille.
Ruoan määrää pitää koko ajan pohtia, kuinka paljon mikäkin koira tarvitsee. Meillä esim. tammikuuun juoksuajan jälkeen Mandi alkoi lihoa ja vähensin sen ruokamäärää. Mutta se lihoi siitä huolimatta, vanhan kansan sanonta "selkä on kuin seitsemän leivän uuni" on hyvin osuva.
Olen päätellyt, että sillä on valeraskaus. Toivotaan että se laihtuu kun "raskaus" loppuu.

Kerran yhdellä tutulla kasvattajalla narttu lihoi juoksun jälkeen aivan kuin olisi ollut tiineenä. Se olikin astutettu ja omistaja oli onnessaan ja seurasi mahan kasvua. Kaveritkin facebookissa saivat kuvista ihailla emon komeaa, pulleaa vatsaa. Mutta - röntgentutkimuksessa sillä ei ollutkaan kohdussa mitään pentuja, kyse oli valeraskaudesta. Surkea pettymys - mutta sitten koira laihtui, vatsa hävisi kuin taikaiskusta ja palattiin takaisin normaalipainoon.
Toivottavasti meidän Mandillekin kävisi noin. Mutta säiden lämmetessä kyllä lähdetään lenkillekin uusin innoin.

118. Kylässä leikkimässä

Kuvat
- ylh. Jazzy ylpeänä esittelee pukua ja hattua
- emäntä tarjoutuu hyppyalustaksi
- Helmi riehui piippaavan sammakon kanssa
- kolme pentua leikkialustalla
- ja alkoikin sitten jo väsyttää

Talvi ja paukkuvat pakkaset on koitelleet meitä eteläsuomalaisiakin. Juuri tänään
on vähän leudompaa ja koiratkin
uskaltautuvat ulos. Olen joutunut
olemaan tosi tarkkana kovilla pakkasilla, kun suurimmat koirat haluavat ulos käymään ja vaarana on että käpälät jäätyy. Jopa Ulla, joka on suurin chihuistamme ja tavallisesti hyvin rempseä ulkona olossaan, sai jalkoihin pakkas-jäykkyyden ja jouduin hakemaan sen kiireesti sisälle kantamalla. Samoin Roosan käpälät hyytyi rappusia ylös tullessa; juoksin äkkiä sukkasillani sen hakemaan sisälle. Onneksi oli villasukat jalassa ettei itselle käynyt samoin.

OLimme Mocca ja Helmi pentujen kanssa koirakylässä pari päivää sitten samanikäisen Bambin luona. Mocca olikin tavannut Bambin jo aikaisemmin, mutta Helmille se oli ensimmäinen kyläpaikka meillä ollessa.
Kaikki meni aivan loistavan hyvin, pennut oli niin reippaita, Helmikin alkoi heti vaan nuuskia ja tutkia paikkoja ja toisia koiria. Bambin luona oli tiineenä oleva Jazzy ja juoksuajan juuri aloittanut Elsa. Ne saivat olla suuren osan kyläilyämme aitauksessa ettei tulisi erimielisyyttä. Siellä ne köllöttivät pehmeässä sängyssä ja seurasivat pentujen touhuja.

Talon emäntä Marianne kävi pitkälleen lattialle ja siitäkös pennut innostui. Ne hyppivät hänen päälleen ja ylös ja alas aivan riemuissaan. Marianne tekee omille pentu-kasvateilleen sillä tavoin aina mahdolliseksi oppia korkeuseroja, siksi se kävi häneltä niin suvereenisti.
Mocca sai hepulin, kun hyppäsi isolle tuyynylle. Toiset pennut juoksi siinä ympärillä hippaa ja yrittivät ottaa Moccaa kiinni, kun re riehui siinä tyynyn päällä. Sitten juostiin ympäriinsä. Kun Marianne toi lattialle vauvojen leikkialustan, jossa oli erilaisia koholla olevia leikkiaihioita, niin siitä ne vasta riemastui. Helmi tökki kuonollaan sammakkoa, jonka sisällä piippasi, se meni ihan hepuliin kun tykkäsi siitä niin kovasti. Toiset hyppi ja yritti kiskoa kohokuvioita irti.
Sitten alkoi jo silmät lupsua, väsymys iski. Emäntä tarjosi riehujille ruokaa, joka maistui kaikille ilman mitään epäröintiä. Mocca halusi vielä lisääkin.
Suitten pennut vetäytyivät samalle petille ja ottivat vähän torkkuja yhdessä. Aivan ihanaa.

Emännän muista koirista otettiin vähän kuvia. Jazzy esitteli masuaan ja upeaa talvipukua, johon kuului myös hattu. Elsalla oli uusi neulepuku, joka tuli myös ikuistettua.
Sitten läksimme kotiin ja toivoimme, että ehtisimme toistaa leikkitapaamisia vähän useammin. Oli mukavaa koirilla sekä ihmisillä - kiitos Marianne!