Rakas pikku Ulla.
Viime kesänä meille tuli pikkuinen Ulla-pentu, ihana valkoinen pumpulipallo. Se kasvoi ja kehittyi erittäin hyvin, ja tuli meille rakkaaksi. Se sopeutui heti koiralaumaamme ja oli yksi porukan kantavista hahmoista, leikkisä, aina valmis pikku-touhottaja.
Valitettavasti sille kehittyi mojova alapurenta hampaidenvaihdon jälkeen. Käytin sitä asiantuntijalääkärillä, joka sanoi että purenta ei enää paremmaksi muutu... Niinpä päädyimme siihen, että Ullalle alettiin etsiä uutta lemmikkikotia. Olin hankkinut sen meille jalostusta varten, mutta en kuitenkaan halua jalostaa alapurentaa kantavilla koirilla, koska se helposti periytyy.
Pari päivää sitten Ulla muutti uuteen kotiinsa, porvoolaiseen maalla sijaitsevaan ok-talon, tosi kivaan perheeseen, jossa on 10 ja 13 vuotiaat tytöt. Se läksi matkaan perheenäidin sylissä, ja näinä päivinä sieltä on tullut mukavia terveisiä, että kotiutuminen sujuu hyvin.
Minulla on kyllä ollut ikävä Ullaa. Näin siitä viime yönä unta, en tarkalleen muista millaista, mutta ajattelin, että Ulla tuli unimaailmassa vielä tervehtimään. Meillä oli sen kanssa todella läheinen suhde, tykkäsin siitä kovin ja se minusta.
Oli haikeaa luopua siitä, mutta tiedän, että se on nuori koira ja tottuu pian uuteen emäntään ja perheeseen.
Kun laitoin kotisivullemme ilmoituksen Ullasta, oli sillä aika monta kysyjää. Seuloin kysyjistä semmoisia, joille oikeasti saattoi sitä ajatella, eikä semmoisia ehdokkaita ollut montaa. Vain tämä porvoolaisperhe kelpuutettiin Ullaa katsomaan ja hyvin siinä kävikin.
Joku kysyjistä haukkui minut pystyyn, että ei alapurenta ole mikään riittävä syy luopua koirasta... Niin, ymmärrän tuon ajattelun kyllä, se on lemmikinomistajan näkökulmasta. Siitä katsoen se ei olekaan ihan selvä juttu. Mutta asian muuttaa toiseksi kun katsotaan kasvattajan näkökulmasta. PItää ottaa huomioon, että alapurenta on todellakin vahvasti periytyvä piirre. Vain muutamilla koiraroduilla hyväksytään alapurenta, chihuahua-rodulla ei. Pyrin kasvattamaan mahdollisimman hyvälaatuisia, terveitä ja rodunomaisia koiria, eikä silloin ole mitään mahdollisuuksia hyväksyä alapurentaista koiraa jalostukseen.
Rakkaasta koirasta luopuminen on aina kirpaisevaa, mutta kun varmistaa että se pääsee todella hyvään kotiin, sen kyllä kestää. Sitäpaitsi siihen on jo kasvattajana tottunut, pitää vaan suhtautua asioihin sillä tavoin.
Muistan kun ensimmäisen pentueemme narttu, Sofi muutti uuteen kotiin, minusta tuntui kuin sydäntä reivittäisi rinnasta.
Sofi oli ollut meillä yli puoli vuotta kun jätin sen itselle, mutta se kärsi selvästi kahden vanhemman narttumme riitelystä. Nuo nartut nahistelivat koko ajan keskenään, eivät saaneet ratkaistua kumpi oli johtaja. Sofi painautui aina pedin perukoille eikä uskaltanut oikein olla vapaasti.
Katselin sitä aikani ja tulin siihen tulokseen, että se voisi olla jossakin rauhallisemmassa paikassa onnellisempi. Rakastin Sofia kovasti, ensimmäisen pentueen suloista koiraa, mutta onneksi osasin ajatella asiaa koiran näkökulmasta.
Sofi pääsi pentue-veljensä Sulon luokse maalle, ne olivat olleet pennusta lähtien tosihyvät kaverit. Sulon emännän kanssa sovimme, että ensin kokeillaan miten Sofi heillä viihtyisi ja sitten tekisimme lopullisen päätöksen.
Kun emäntä kantoi Sofia ulko-ovestamme autolle, Sofi katsoi minua olkapään yli sydäntäsärkevästi suurilla silmillään... minulla oli sydän pakahtua....
Sofi kotiutui hyvin ja viihtyi rauhallisen veljensä Sulon seurassa; siellä ne elelee vielä nykyäänkin.
Joskus joutuu tekemään kipeitä ratkaisuja, kun olosuhteet tai muut seikat pakottavat. Aina kuitenkin ajatellaan koirien parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti