Lääkärissä otettiin verikokeita ja tehtiin kliininen tutkimus; tulehdusarvot oli reilusti koholla, lisäksi sen sydänkuuntelussa huomattiin, että keväällä vielä aivan pieni sivuääni oli voimistunut.
Kurkku oli tulehtuneen näköinen ja siihen se sai tuhdin antibioottikuurin. Kennelyskää se ei ollut - Bella on rokotettu alkukesällä - vaan kyseessä oli angiina. Se on koirilla aika harvinainen ja toivotaan ettei se vain nyt ole tarttunut muihin koiriin. Ainakaan muilla ei ole ollut tuollaisia oireita.
Sydämen vajaatoimintaan nyt sitten määrättiin vakituinen lääkitys. Se ei ole uutta, myös Bellan täti-koira Lilli, 11-v.(kuvassa takana) käyttää samaa sydänlääkettä. Nyt vaan sitten annetaan molemmille pikku tablettisiru aamuisin. Pettämätön konsti saada koira syömään lääkkeitä on piilottaa murut maksamakkaraan. Aina menee, koira saa olla todella kipeä jos maksamakkara ei kelpaa.
Bellan isä Ahvenanmaalla
Bella on minulle hyvin rakas, se oli meidän toisen pentueemme toinen pentu, Pipsan toisesta pesueesta 8 vuoden takaa. Pentujen isä oli Misty Meadows Speed Unlimited, jota kävimme Pipsan kanssa tapaamassa Ahvenanmaalla.
Lentokoneella matkattiin ja oltiin ensin kylässä Speedyn omistajan mukavassa talossa ja toinen yö vietettiin Maarianhaminassa hotellissa.
Se oli tosi mukava matka, oli kesäaika ja oli ihana katsella Ahvenanmaata. Isäntäväki ajelutti autolla saarella katselemassa nähtävyyksiä ja minä harjoittelin ruotsin puhumista. Tosin siinä kävi niin, että puhuimme enimmäkseen englantia, kun minä kyllä sujuvasti ymmärsin kuultua ruotsia, mutta en rohjennut sitä puhua - eikä isäntäväki osannut montakaan sanaa suomenkieltä, niin suomalaisia kuin ovatkin. Hyvin tultiin toimeen.
Tuolloin ihmettelin vähän itsekin, mikä minut sai lähtemään niin kauas urosta tapaamaan. Olisihan niitä ollut manner-Suomessakin. Mutta tuo ehdottomuuteni on osoittautunut jälkikäteenkin ominaisuudekseni, en vain aikaisemmin ollut siitä niin tietoinen.
Juuri tuon tietyn uroksen halusin sille nartulle, ja hyvinhän siinä kävikin. Jälkeenpäinkin olen toiminut samalla tavoin; hankin tietoa uroksista ja niiden suvuista, sitten haluan itse nähdä uroksen ennen lopullista astutuspäätöstä. Silloin vielä kyselin mitä mieltä muut olivat ideastani, mutta olen pikkuhiljaa alkanut luottaa tietojen lisäksi intuitiooni.
Jokin kunnianhimoon rinnastettava piirre se varmaan on. Halu aikaansaada mahdollisimman hyviä koiria, mahdollisimman hyviä rotunsa edustajia, vaikka joutuisi näkemään vaivaa.
Ei voi muuta sanoa kasvattamisesta kuin nöyrästi todeta, että ensimmäiset kymmenen vuotta ovat olleet antoisia oppivuosia, nyt alkaa ehkä vähän ymmärtää mistä tässä on kysymys.
Se on se "täydellisen koiran etsintä" - mahdoton unelma, mutta hauska on pyrkiä sitä kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti